Tällaista

Kauhistuksen hirveys ja hypähdys. Tajusin tässä muutamaa hetkeä sitten että oon vaan kritisoinut hirveästi asioita, enkä ole muistanut iloita tai ylipäätään avata itseäni sen enempää mihinkään suuntaan.. Kauheeta millanen valittaja minä taidan sitten olla.

  No mutta, mutta. Aloitetaan vaikka siitä, että on unohtunut esitellä perheen uusi jäsen ihan kokonaan. Voihan dämd.. Kuitenkin, joulukuun puolessa välissä teimme ihanan rakkaani kanssa päätöksen ja ostimme kissavauvan. Toki sitä iloa ei kestänyt kovin kauaa kun kaikki kissat sairastuivat ja se oli yhtä pärskimistä koko aika. Vielä ei olla huokaistu helpotuksesta sillä ei ole ihan täysin varmaa joko tauti on kissoista pois.  Nimekseen pentu sai Oppan ja kuvaa alla.

Tässä Oppan joutui minun halaukseen :p

Oppan meillä ensimmäisenä iltana (valaistus hieman keltainen takana olevasta joulukuusesta johtuen)

Tosiaan tässä on taasen ollut jos jonkinlaista touhuamista. Me olemme muuttaneet toistamiseen - tiddididiii! yllättäen koska minulla ei kestänyt pää edellisessä asuinpaikassamme. Lähinnä koska asuimme melko kaukana kaikesta, joten kukaan ei koskaan käynyt ja ihmiskontaktit olivat entistä harvemmassa. Minä kyllä pärjään yksinkin, mutta tällä hetkelläkin elämässäni on menossa vaihe ja kaipaisin ystävieni seuraa! Hoksatkaa tämä! Varmaan olenkin tästä jo aiemminkin jotain huomauttanut mutta ystäväpiirini on muuttunut hyvin rajusti viimeisen puolen vuoden aikana. Olen saanut paljon hyviä uusia ystäviä ihmisistä joiden luulin poistuvan elämästäni heti valmistumisen jälkeen - näin ei käynyt ja olen siitä erittäin kiitollinen. Toisekseen hyvin moni sellainen ihminen jota olen pitänyt erittäin hyvänä ystävänäni, on jättänyt yhteyden pidon pois, ei käy kylässä ja niin edelleen. Mistä tuli mieleen, voisin hieman soitella huomenissa ystäville ja kysellä kuulumisia.
   Nykyisellään minulla on helpompi kulkea paikasta toiseen ja tavata ystäviäni. Mikä muuten on ihan mahtavaa. Vaikka kaipaan paljon omaa aikaa, on ihanaa nähdä ystäviä ja vaihtaa kuulumisia ja vain jutella. Uskokaa tai älkää mutta pelkästään omalle avopuolisolleen puhuminen käy loppujen lopuksi hieman pitkäveteiseksi. Siis ei sillä tavalla - on ihanaa kun mies edes vaivautuu puhumaan - mutta välillä kaipaa muidenkin läheisyyttä. Onkohan tämä sitä niin sanottua mökkihöperöisyyttä?
  Mutta kuitenkin.. Ööääöö mitähän minulla vielä oli mielessäni.. Ajatuskatkos.. No voihan aivokramppi.
Kertokaa muuten jos jokin ei ole hauskaa, koska kuvittelen olevani melko tyhmä ja hauska ihminen, mutta jos mahdolliset vitsinkaltaiset on ihan syvältä niin huomauttakaa, jotta en häiritse ketään turhaa.