Työnsin
oven auki ja astuin sisään pimeään asuntoon. Napautin valon päälle vasemmalla
olevasta hieman ränsistyneestä katkaisijasta huokaisten. Himmeä valo valaisi
siistin asunnon jotenkuten. Potkaisin kengät jalastani astuessani syvemmälle
kaksion kokoiseen asuntoon. Heitin avaimen kädestäni pöydälle postien päälle.
Tiskivuori oli päässyt taas hieman kasvamaan. Tulppa vain paikoilleen sekä hana
auki ja sillä välin kun vesi valui, ehdin mukavasti käväistä mutkan pienessä
makuuhuoneessa.
Sängyn
pehmeiden peittojen uumenista kuului matala kuorsaus. Pian kissa nousi esiin
naukaisten. Pitkäkarvainen punertava kolli oli heti ruokaa vailla, sillä se
vilisti ruokakupilleen. Vaihdoin tiukan mustan topin sekä punaisen
pitkähihaisen paidan löysään mustaan t-paitaan. Palasin keittiöön ja suljin
hanan samalla kaataen hieman pesuainetta veteen. Kaadoin kissalle viimeiset
raksut pussista ja heitin pussin jämän roskiin. Palasin pöydän luokse ja
selasin postin. Taas laskuja. Monta laskua. Ei ole hääppöistä tämä työttömänä oleminen.
Rahaa ei tule mistään, mutta menot ne ei katoa silti sitten mihinkään.
Porukoilta ei voi pyytää rahaa, ne heitti minut pihalle about kaksi vuotta
sitten ja sen jälkeen en ole pitänyt yhteyttä. Kyllä äiti yritti soittaa pari
kertaa, mutta pidin pääni. Nyt ei enää soita äiti, ei isä enkä minä. Olen silti
ihan tyytyväinen omaan tilanteeseeni. Olen oppinut pitämään itsestäni huolta.
Ja pitäähän se jo parikymppisen taitaa. On minulla koulutus ja hieman kokemusta
millaista alalla on työskennellä, mutta ei töitä. Se on kai tämä lama tai
jotain.
Avasin
kirjekuoret jännittyneenä. Pitäisi maksaa vuokra ja sähkölasku ja vesilasku.
Onneksi ei ole autoa, ei tarvitse siitäkin maksaa. Ai niin, se aika lääkärille
on ylihuomenna. Pitikin sattua, just tähän väliin. Tuet tuli onneksi viime
viikolla, joten ei tässä hätää. Laskut saan niistä maksettua, tässä kuussa. Saa
nähdä miten sen terveyskeskuksen kanssa käy. Sähkölasku on pienempi kuin viime
lasku. Helpotus. Mutta entäs vesilasku? Miten sattuikin että molemmat laskut
tulivat samana päivänä. Eräpäivä on kuukauden päästä, mutta pitää maksaa nämä
heti. Muuten ne jäävät ja sitten kun pitäisi maksaa, ei ole rahaa. Ihan sama
vaikka ruokaan ei jäisikään mitään hirveitä summia. Tärkeintä on maksaa laskut.
En halua velkaantua.
Eilen
tuli taas laitettua työhakemuksia menemään. Vastauksia odotellessa, eikä
niitäkään varmaan tule näkymään vasta kuin ensi vuonna. Harppasin tietokoneen
luokse ja käynnistin sen. Mitähän sitä tänään söisi? Palasin pieneen
tupakeittiöön kurkistamaan jääkaappiin, joka ammotti tyhjyyttään. Jaa, en siis
syö mitään ennen kaupassa käyntiä. Kissa kehräsi jaloissa, joten kyykistyin
silittämään sitä. Lämmin tunne valtasi mielen hetkeksi. Ainakaan en ollut
yksin. Vaikka eihän se kissan seura ole mitään verrattuna ihmisten seuraan.
Pitääkin asua niin kaukana kaikista. Kukaan ei koskaan käy. Kaikilla on niin
kiire. Kaveri soittaa kerran viikossa, mutta ei se vedä vertoja sille että joku
kävisi. Nostin kissan syliini siirtyen tietokoneen ääreen istumaan. Netti toimi
hitaasti, mutta pääsin katsomaan sähköpostin. Saapuneisiin viesteihin oli
tullut viisi uutta viestiä. Yllätyksekseni kaikki olivat tulleet työpaikoilta,
joihin olin hakenut. Avasin ensimmäisen sekä toisen ja kaikkien viestien sanoma
alkoi valjeta minulle.
”Kiitoksia
hakemuksestasi. Meillä ei tällä hetkellä ole vapaita työpaikkoja. Säilytämme
hakemuksesi kuukauden ajan, jonka jälkeen se hävitetään.”
Kiitoksia
tiedosta! Vai on asiat niinkin yksi yhteen, että kun haet töitä, myös saat
niitä. Kuka sellaista kökköä on keksinyt? Sitä saa keskimäärin hakea yli
viiteenkymmeneen paikkaan ennen kuin saa töitä jos saa sittenkään. Ja joku
valopää keksi, että nuorten pitäisi tehdä töitä ilmaiseksi tai pienemmällä
palkalla. Millä minä sitten itseni elätän? Tai muut työttömät, jotka haluavat
töihin? Tuliko kellekään mieleen, että ei ne menot katoa mihinkään, vaikka
ilmaiseksi niitä töitä tekisikin?! Ja ei ne menot katoa, jos työttömiltä
otetaan kaikki tuet pois. Ette ole tosissanne oikeasti! Helppo sellaisen on
sanoa, joka tienaa yli kaksi tonnia kuussa, että työttömät ovat vain taakka
yhteiskunnalle ja veronmaksajille. Joku ei ole koskaan joutunut etsimään töitä
päivääkään ja kehtaa silti tulla sanomaan päin naamaa että minä olen huono
ihminen kun en ole töissä. Ihan yhtälailla minä maksan veroja niistä minun
tuista. Ottakaa vain tuet pois ja syytäkää kaikki rahat virkamiesten ja
eduskunnassa istujien taskuun. Mutta yrittäkääpä elää 600 eurolla kuussa. Näkyi
taas lehdessä olevan juttua siitäkin kuinka kaupungin ja kunnan päättäjien
palkat nousee. Ja sitten valitetaan kun ei ole kaupungilla varaa johonkin. Jos
minulla olisi töitä ja palkka olisi yli 2000 kuussa, voisin ihan hyvin antaa
toisen tonnin pois, jotta työpaikkani voisi palkata myös jonkun toisen töihin.
Tai jos ajatellaan kuinka paljon säästettäisiin pelkästään sillä kun eduskunnan
jäsenten palkkaa laskettaisiin tonnin verran. Se olisi paljon rahaa. Ei oltaisi
enää välttämättä niin talouskriisin alla kuin nyt.
Parikymmentä
hakemusta on nyt yhteensä lähetetty ja mistään ei ole paikka auennut. Ei edes
oppisopimuskoulutukseen tai työelämävalmennukseen. Kerran olen ollut
työelämävalmennuksessa kuusi kuukautta, jonka jälkeen työsuhde päättyi. Ei
tullut edes lämmintä kättä, eikä työnantaja edes kertaakaan valittanut, että
jotain olisin huonosti tehnyt. Aina olen tehnyt parhaani, mutta eipä tuo
nähtävästi riitä. Kursseja on käyty senkin edestä ja hakemuksissa ei ole
kuulemma mitään vikaa. Missä siis vika on? Jos yritys on merkinnyt
hakemukseensa, ettei mahdollisella uudella työntekijällä tarvita työkokemusta,
eivät he voi sanoa perusteeksi ettei hakijalla ole tarpeeksi työkokemusta.
Minusta se on luonnotonta, mutta kaikki on kai mahdollista. Avoimet hakemukset
ovat asia erikseen, mutta en minä huvikseen ole ehdottanut voivani ensin tulla
harjoitteluun. Ehkä minun kuuluukin olla työttömänä, vielä. Kyllä minä voin
olla sen kannalta huono ihminen, mutta ystävilleni olen kultaakin kalliimpi
aarre. Vanhemmilleni se ei sopinut. Pitäisi vain koko ajan hakea töitä ja heti
työllistyä vaikka työ olisi sellaista mistä ei pitäisikään. Työtkin ovat
kuitenkin tärkeä osa elämää, eihän silloin pitäisi tehdä työtä, joka masentaa
ja jossa ei viihdy. Jos kerran kannustetaan tekemään sitä mistä pitää, niin
miksi sitten yhtäkkiä alettaisiinkin sanoa, että se on ihan sama, kunhan tekee
jotain. Entä jos se ei ole kaikille ihan sama? Entä jos kaikki eivät sovellu
sosiaali- ja terveysalalle, jolloin ei pääse opiskelemaan kyseistä alaa. Entä
jos minä haluaisin puusepäksi, mutta kaikkien mielestä se on naurettava ajatus?
Minä tykkäisin siitä, mutta kukaan vain ei anna minulle töitä – mistään.
Katsoin
taakseni hämärää asuntoa. Olisihan se ihan kiva, jos joku olisi täällä kaverina
jakamassa tätä tilannetta kanssani, mutta jätkä lähti lätkimään muutama kuukausi
sitten. Sai etelästä töitä ja ilmoitti, ettei halua minua mukaansa. Kissa
putosi sylistäni kun nousin. Astelin altaan luokse ja aloin tiskata hyräillen.
Mikä siinä on, ettei mikään oikeasti ikinä kelpaa? Olen vähään tyytyväinen ja
toden sanoakseni tämä asunto on minulle aivan liian iso, mutta kun en halua
muuttaakaan. Olisin halunnut lähteä etelään ex-poikaystäväni kanssa, mutta
töitä saatuaan hän pisti poikki. Kiittämätön, minä elätin häntä sentään
puolisen vuotta. Jätkä ei ikinä maksanut mitään tästä asunnosta. Ei edes
ruokaa. Ja hän ei ikinä tiskannut tai siivonnut. Makasi vain. Siinä mielessä
minun osani on helpottunut kun on enää oma ja kissan suu ruokittavana - ja
tietty omat sotkut siivottavana. En kuitenkaan koe olevani köyhä, minulla on
kaikki mitä tarvitsen. Vaikka pitää miettiä, onko rahaa, ei minulla silti ole
hengen hätää. Aina on riittävästi rahaa jotta saa ruokaa. Huomenna tulee hieman
lisää kun menen hoitamaan illaksi parin vuoden ikäistä poikaa tähän lähelle.
Pojan porukoilla on jokin meno ja he olivat laittaneet ilmoituksen johonkin, en
muista mihin. Päätin kuitenkin kysäistä voisinko minä olla se joka pääsee
vahtimaan poikaa. Hänen äitinsä on ihana ihminen, tosi huomaavainen ja mukava.
Nykyään vähintään kerran viikossa he soittavat, että pääsisinkö illaksi lasten
vahdiksi. Totta kai minä menen. Se on aina kotiin päin.
Viimeinenkin
lautanen oli astiakaapissa kuivumassa. Palasin eteiseen hakien pöydältä
avainnipun. Pitäisi varmaan lähteä kauppaan. Kissa tuli jalkoihini. Laitoin
sille valjaat, jotta se voisi lähteä mukaani.
Se näytti tyytyväiseltä oven avautuessa. Sujautin avaimet taskuun ja
sammutin valon. Ovi lukkiutui selkäni takana. Päivä alkoi olla jo takanapäin,
mutta silti se tuntui niin pitkälle. Yksin on tosiaan melkoisen yksinäistä
yrittää selvitä päivän tehtävistä kunnialla. Mutta ei saa luovuttaa. Kaikki
vielä kääntyy parempaan, jos tarpeeksi uskoo ja katsoo asioita läpi rosoisen
lasin. Silloin ei ainakaan näe sitä kaikkea likaa ja rumaa, minkä peitossa
maailma oikeasti on. Sellaista on olla tyytyväinen – itsensä huijausta pienillä
asioilla kohti onneen.
Sonja Rautio
(faktaan perustuvaa fiktiota)
(faktaan perustuvaa fiktiota)
