Tyytyväisyyden määre -novelli

Työnsin oven auki ja astuin sisään pimeään asuntoon. Napautin valon päälle vasemmalla olevasta hieman ränsistyneestä katkaisijasta huokaisten. Himmeä valo valaisi siistin asunnon jotenkuten. Potkaisin kengät jalastani astuessani syvemmälle kaksion kokoiseen asuntoon. Heitin avaimen kädestäni pöydälle postien päälle. Tiskivuori oli päässyt taas hieman kasvamaan. Tulppa vain paikoilleen sekä hana auki ja sillä välin kun vesi valui, ehdin mukavasti käväistä mutkan pienessä makuuhuoneessa.

Sängyn pehmeiden peittojen uumenista kuului matala kuorsaus. Pian kissa nousi esiin naukaisten. Pitkäkarvainen punertava kolli oli heti ruokaa vailla, sillä se vilisti ruokakupilleen. Vaihdoin tiukan mustan topin sekä punaisen pitkähihaisen paidan löysään mustaan t-paitaan. Palasin keittiöön ja suljin hanan samalla kaataen hieman pesuainetta veteen. Kaadoin kissalle viimeiset raksut pussista ja heitin pussin jämän roskiin. Palasin pöydän luokse ja selasin postin. Taas laskuja. Monta laskua. Ei ole hääppöistä tämä työttömänä oleminen. Rahaa ei tule mistään, mutta menot ne ei katoa silti sitten mihinkään. Porukoilta ei voi pyytää rahaa, ne heitti minut pihalle about kaksi vuotta sitten ja sen jälkeen en ole pitänyt yhteyttä. Kyllä äiti yritti soittaa pari kertaa, mutta pidin pääni. Nyt ei enää soita äiti, ei isä enkä minä. Olen silti ihan tyytyväinen omaan tilanteeseeni. Olen oppinut pitämään itsestäni huolta. Ja pitäähän se jo parikymppisen taitaa. On minulla koulutus ja hieman kokemusta millaista alalla on työskennellä, mutta ei töitä. Se on kai tämä lama tai jotain.

Avasin kirjekuoret jännittyneenä. Pitäisi maksaa vuokra ja sähkölasku ja vesilasku. Onneksi ei ole autoa, ei tarvitse siitäkin maksaa. Ai niin, se aika lääkärille on ylihuomenna. Pitikin sattua, just tähän väliin. Tuet tuli onneksi viime viikolla, joten ei tässä hätää. Laskut saan niistä maksettua, tässä kuussa. Saa nähdä miten sen terveyskeskuksen kanssa käy. Sähkölasku on pienempi kuin viime lasku. Helpotus. Mutta entäs vesilasku? Miten sattuikin että molemmat laskut tulivat samana päivänä. Eräpäivä on kuukauden päästä, mutta pitää maksaa nämä heti. Muuten ne jäävät ja sitten kun pitäisi maksaa, ei ole rahaa. Ihan sama vaikka ruokaan ei jäisikään mitään hirveitä summia. Tärkeintä on maksaa laskut. En halua velkaantua.

Eilen tuli taas laitettua työhakemuksia menemään. Vastauksia odotellessa, eikä niitäkään varmaan tule näkymään vasta kuin ensi vuonna. Harppasin tietokoneen luokse ja käynnistin sen. Mitähän sitä tänään söisi? Palasin pieneen tupakeittiöön kurkistamaan jääkaappiin, joka ammotti tyhjyyttään. Jaa, en siis syö mitään ennen kaupassa käyntiä. Kissa kehräsi jaloissa, joten kyykistyin silittämään sitä. Lämmin tunne valtasi mielen hetkeksi. Ainakaan en ollut yksin. Vaikka eihän se kissan seura ole mitään verrattuna ihmisten seuraan. Pitääkin asua niin kaukana kaikista. Kukaan ei koskaan käy. Kaikilla on niin kiire. Kaveri soittaa kerran viikossa, mutta ei se vedä vertoja sille että joku kävisi. Nostin kissan syliini siirtyen tietokoneen ääreen istumaan. Netti toimi hitaasti, mutta pääsin katsomaan sähköpostin. Saapuneisiin viesteihin oli tullut viisi uutta viestiä. Yllätyksekseni kaikki olivat tulleet työpaikoilta, joihin olin hakenut. Avasin ensimmäisen sekä toisen ja kaikkien viestien sanoma alkoi valjeta minulle.

”Kiitoksia hakemuksestasi. Meillä ei tällä hetkellä ole vapaita työpaikkoja. Säilytämme hakemuksesi kuukauden ajan, jonka jälkeen se hävitetään.”

Kiitoksia tiedosta! Vai on asiat niinkin yksi yhteen, että kun haet töitä, myös saat niitä. Kuka sellaista kökköä on keksinyt? Sitä saa keskimäärin hakea yli viiteenkymmeneen paikkaan ennen kuin saa töitä jos saa sittenkään. Ja joku valopää keksi, että nuorten pitäisi tehdä töitä ilmaiseksi tai pienemmällä palkalla. Millä minä sitten itseni elätän? Tai muut työttömät, jotka haluavat töihin? Tuliko kellekään mieleen, että ei ne menot katoa mihinkään, vaikka ilmaiseksi niitä töitä tekisikin?! Ja ei ne menot katoa, jos työttömiltä otetaan kaikki tuet pois. Ette ole tosissanne oikeasti! Helppo sellaisen on sanoa, joka tienaa yli kaksi tonnia kuussa, että työttömät ovat vain taakka yhteiskunnalle ja veronmaksajille. Joku ei ole koskaan joutunut etsimään töitä päivääkään ja kehtaa silti tulla sanomaan päin naamaa että minä olen huono ihminen kun en ole töissä. Ihan yhtälailla minä maksan veroja niistä minun tuista. Ottakaa vain tuet pois ja syytäkää kaikki rahat virkamiesten ja eduskunnassa istujien taskuun. Mutta yrittäkääpä elää 600 eurolla kuussa. Näkyi taas lehdessä olevan juttua siitäkin kuinka kaupungin ja kunnan päättäjien palkat nousee. Ja sitten valitetaan kun ei ole kaupungilla varaa johonkin. Jos minulla olisi töitä ja palkka olisi yli 2000 kuussa, voisin ihan hyvin antaa toisen tonnin pois, jotta työpaikkani voisi palkata myös jonkun toisen töihin. Tai jos ajatellaan kuinka paljon säästettäisiin pelkästään sillä kun eduskunnan jäsenten palkkaa laskettaisiin tonnin verran. Se olisi paljon rahaa. Ei oltaisi enää välttämättä niin talouskriisin alla kuin nyt.

Parikymmentä hakemusta on nyt yhteensä lähetetty ja mistään ei ole paikka auennut. Ei edes oppisopimuskoulutukseen tai työelämävalmennukseen. Kerran olen ollut työelämävalmennuksessa kuusi kuukautta, jonka jälkeen työsuhde päättyi. Ei tullut edes lämmintä kättä, eikä työnantaja edes kertaakaan valittanut, että jotain olisin huonosti tehnyt. Aina olen tehnyt parhaani, mutta eipä tuo nähtävästi riitä. Kursseja on käyty senkin edestä ja hakemuksissa ei ole kuulemma mitään vikaa. Missä siis vika on? Jos yritys on merkinnyt hakemukseensa, ettei mahdollisella uudella työntekijällä tarvita työkokemusta, eivät he voi sanoa perusteeksi ettei hakijalla ole tarpeeksi työkokemusta. Minusta se on luonnotonta, mutta kaikki on kai mahdollista. Avoimet hakemukset ovat asia erikseen, mutta en minä huvikseen ole ehdottanut voivani ensin tulla harjoitteluun. Ehkä minun kuuluukin olla työttömänä, vielä. Kyllä minä voin olla sen kannalta huono ihminen, mutta ystävilleni olen kultaakin kalliimpi aarre. Vanhemmilleni se ei sopinut. Pitäisi vain koko ajan hakea töitä ja heti työllistyä vaikka työ olisi sellaista mistä ei pitäisikään. Työtkin ovat kuitenkin tärkeä osa elämää, eihän silloin pitäisi tehdä työtä, joka masentaa ja jossa ei viihdy. Jos kerran kannustetaan tekemään sitä mistä pitää, niin miksi sitten yhtäkkiä alettaisiinkin sanoa, että se on ihan sama, kunhan tekee jotain. Entä jos se ei ole kaikille ihan sama? Entä jos kaikki eivät sovellu sosiaali- ja terveysalalle, jolloin ei pääse opiskelemaan kyseistä alaa. Entä jos minä haluaisin puusepäksi, mutta kaikkien mielestä se on naurettava ajatus? Minä tykkäisin siitä, mutta kukaan vain ei anna minulle töitä – mistään.

Katsoin taakseni hämärää asuntoa. Olisihan se ihan kiva, jos joku olisi täällä kaverina jakamassa tätä tilannetta kanssani, mutta jätkä lähti lätkimään muutama kuukausi sitten. Sai etelästä töitä ja ilmoitti, ettei halua minua mukaansa. Kissa putosi sylistäni kun nousin. Astelin altaan luokse ja aloin tiskata hyräillen. Mikä siinä on, ettei mikään oikeasti ikinä kelpaa? Olen vähään tyytyväinen ja toden sanoakseni tämä asunto on minulle aivan liian iso, mutta kun en halua muuttaakaan. Olisin halunnut lähteä etelään ex-poikaystäväni kanssa, mutta töitä saatuaan hän pisti poikki. Kiittämätön, minä elätin häntä sentään puolisen vuotta. Jätkä ei ikinä maksanut mitään tästä asunnosta. Ei edes ruokaa. Ja hän ei ikinä tiskannut tai siivonnut. Makasi vain. Siinä mielessä minun osani on helpottunut kun on enää oma ja kissan suu ruokittavana - ja tietty omat sotkut siivottavana. En kuitenkaan koe olevani köyhä, minulla on kaikki mitä tarvitsen. Vaikka pitää miettiä, onko rahaa, ei minulla silti ole hengen hätää. Aina on riittävästi rahaa jotta saa ruokaa. Huomenna tulee hieman lisää kun menen hoitamaan illaksi parin vuoden ikäistä poikaa tähän lähelle. Pojan porukoilla on jokin meno ja he olivat laittaneet ilmoituksen johonkin, en muista mihin. Päätin kuitenkin kysäistä voisinko minä olla se joka pääsee vahtimaan poikaa. Hänen äitinsä on ihana ihminen, tosi huomaavainen ja mukava. Nykyään vähintään kerran viikossa he soittavat, että pääsisinkö illaksi lasten vahdiksi. Totta kai minä menen. Se on aina kotiin päin.

Viimeinenkin lautanen oli astiakaapissa kuivumassa. Palasin eteiseen hakien pöydältä avainnipun. Pitäisi varmaan lähteä kauppaan. Kissa tuli jalkoihini. Laitoin sille valjaat, jotta se voisi lähteä mukaani.  Se näytti tyytyväiseltä oven avautuessa. Sujautin avaimet taskuun ja sammutin valon. Ovi lukkiutui selkäni takana. Päivä alkoi olla jo takanapäin, mutta silti se tuntui niin pitkälle. Yksin on tosiaan melkoisen yksinäistä yrittää selvitä päivän tehtävistä kunnialla. Mutta ei saa luovuttaa. Kaikki vielä kääntyy parempaan, jos tarpeeksi uskoo ja katsoo asioita läpi rosoisen lasin. Silloin ei ainakaan näe sitä kaikkea likaa ja rumaa, minkä peitossa maailma oikeasti on. Sellaista on olla tyytyväinen – itsensä huijausta pienillä asioilla kohti onneen.

Sonja Rautio
(faktaan perustuvaa fiktiota)

Kissat pääsivät jälleen yllättämään

Barui päätti alkaa asustamaan pyykkikorissa. Tähän asti vain Haruhi on sitä tehnyt

Laatikkopoika; ukko meneeki ihan omalla tyylillään laatikkoon

Vähän pitempi aika siitä kun ovat noin lähekkäin nukkuneet. (Edessä Barui, takana Haruhi)

Iloiset yllätykset

Tänään taas ulko-oven avattuani löysin iloisen yllätyksen. Oven edessä oli höyheniä ja lahjan oli tuonut kissa - lintu.

Kissojen tuomat iloiset yllätykset ovat aina niin mukavia. Mikä sen mukavampaa kuin aloittaa päivä siivoamalla "lasten" jäljet. Pitää kehua ja silitellä ja näyttää olevansa iloinen lahjasta. Kaikista iloisinta on päästä jahtaamaan puolikuollutta eläintä jonka ainoa tavoite on päästä pakoon ja piiloon.
   Kissan omistajana olen päässyt siivoamaan jos jonkinlaista jälkeä. Milloin on lintu tuotu elävänä sisälle ja verta on kaikkialla, milloin kuollut rotta makaa sängyllä. Lemmikin omistamisen huonoja puolia, mutta samalla hyviä puolia. Vaikka kissojen jälkien siivoaminen ja saaliiden "syöminen" tuntuu kamalalta on se samalla mielenkiintoista. Ainakin tietää mitä eläinlajeja asuinalueella elelee. Minua ei niinkään huoleta kissojeni metsästys vaan se että kollikissa tuo minulle saaliinsa.
   Yleistä on että naaraskissat kuskaavat omistajalleen syötävää kun ihminen on niin huono saalistaja. Harvemmin näkee kollin tuovat ihmiselle saaliitaan näytille. Minulle näin ei ainakaan ole aiemmin käynyt. Pelkäänpä että Barui on joko kateellinen emolleen tai sitten se luulee olevansa huoltajani. Epäilen edellistä koska Haruhi saa usein paljon enemmän kehuja sekä huomiota, mistä Barui tuntuu ottavan nokkiinsa. Eilen minä kuitenkin pyrin kehumaan Baruita sekä hellimään sitä ja se näytti olevan tilanteeseen hyvin tyytyväinen.
   Tänään ei ole edes tarvinnut pikku ukkoa komentaa kun on antanut emon olla rauhassa. Pitää olla siitä ylpeä.

Minä itse pidän enemmän valmiiksi kuolleista lahjoista kuin puolikuolleista. On paljon mielekkäämpää "syödä" kuollut lintu tai hiiri kuin puoliksi elävä. En pidä eläinten tappamisesta, mutta välillä se on välttämätöntä, koska eihän puoliksi tapettua voi jättää kitumaan oven eteen tai edes läheiseen puskaan. Armollisempaa on päästää se kivuistaan nopeasti - kunpa tämä ymmärrettäisiin myös autoillessa. Inhottavaa katsoa kuinka joku ajaa autolla kissan/koiran/jäniksen päältä eikä edes vaivaudu varmistamaan kuoliko eläin.  Huomatkaa että pahimmassa tapauksessa eläin raahaa itseään monien metrien päähän tuskissaan. Kissat ja koirat jopa kotiovelle. Omistajan on kamalaa löytää se siitä joko puolikuolleena tai kuolleena.

Palataanpa sitten asiaan - Iloiset yllätykset ovat mielenkiintoisia, vaikka toivoisinkin, että kissat söisivät saaliinsa itse eivätkö toisi niitä minulle syötäväksi. Vaikka enhän minä yöllä haluaisikaan nukkua, mieluummin jahtaan hiirtä pitkin taloa.

Kannattaa olla ylpeä omista lemmikeistään, vaikka välillä tuntuisi ettei hermot kestä. Iloiset yllätykset ovat vain tapa osoittaa ihmiselle, että lemmikki on kiintynyt.

Arvostelu: At Laz Meridian

Sain yhtäkkiä idean, että haluam arvostella jonku kirjan, elokuvan, jne..
Päätin arvostella alustavasti uuden manga-sarjan nimeltä At Laz Meridian. Saa kommentoida ja kertoa mitä on mieltä.

Nimi: At Laz Meridian
Tekijä: Satoru Yuiga
Julkaisija/kustantaja: Sangatsu Manga
Kääntänyt suomeksi Antti Kokkonen
Ensimmäinen osa julkaistu Suomessa elokuussa ja toinen osa syyskuussa.
Osia 6





Tarina kertoo Mana-tytöstä, jonka vanha koulukaveri palaa kymmenen vuoden jälkeen Japaniin. Hän tuo Manalle tuliaisiksi sormuksen, jossa on lapislatsulikivi. Pian Mana huomaa pystyvänsä siirtymään sormuksen avulla toiseen maailmaan Avaloniin. Siellä hän tapaa Lancelotin - nättipojan, joka vaikuttaisi mököttävän kaiken aikaa. Poika on itsekin joutunut Avaloniin sattumalta lähdettyään Camelotista ihastuttuaan kuningatar Guinevereen, joka on hänen ystävänsä kuningas Arthurin kihlattu. Mana lupaa auttaa Lancelotin kotiinsa ja niin he ryhtyvät yhdessä pohtimaan asiaa.
   Tarina on mielestäni mielenkiintoinen. Pidin siitä kuinka tarinaan on sekoitettu aineksia englannin tarustosta - kuningas Arthurista, hänen kihlatustaan Guineveresta, Lancelot ritarista sekä heidän välisistään suhteistaan. Mukana ovat myös paikat kuten Camelot sekä Avalon. Oli myös mielenkiintoista kuinka Yuiga on luonut maailman jonka hahmot heikastuvat muihin maihin. Mana saa huomata kuinka maailmojen hahmot muistuttavat toisiaan samoine ongelmine. Kun Avalon maailmassa hahmon pulma ratkeaa, ratkeaa se myös todellisessa maailmassa. Mielenkiintoinen näkökanta, etten sanoisi.
   Niin paljon potenttiaalia kuin tarinassa onkin upeisiin maisemiin, ne jäävät lähes kokonaan puuttumaan. Sivu toisensa jälkeen jouduin toteamaan, ettei taustoihin ole kamalasti panostettu. Sen sijaan ruudut ovat kasvokuvaa kasvokuvaan perään - vaikka tapahtumapaikkasta olisi ollut kiva saada hieman lisää tietoa. Pidin kuitenkin Yuigan piirrosjäljestä, vaikkei shoujo manga -tyyli yleensä miellytä lainkaan. Oli hyvä ettei piirrosjälki ollut yliampuvan taikatyttömäinen, vaan piirrosjäljen puolesta mangasarjan voivat lukea myös pojat.
   Minua häiritsivät myös hieman ylitäytetyt ruudut. Tekstiä oli paljon ja puhekuplia toinen toisensa perään. Lukijalle se on uuvuttavaa, varsinkin jos teksti sisältää paljon tarinan kannalta tärkeää asiaa. Toisaalta tarinan pituuden kannalta ratkaisu on mitä mainioin. Näin se on saatu mahtumaan kuuteen pokkariin. Painosjälkeen minulla ei ole mitään sanottavaa, minusta se on hyvin onnistunutta, joskin välillä hieman mössööntynyttä. Tälläisia epäkohtia kuitenkin oli hyvin vähän ja ne ainoatkin vain sellaisissa paikoissa joissa rasterin väri sekoittui ääriviivoihin. Liian monia eri harmaansävyjä ei ollut sekoittamassa muuten niin hyvää jälkeä. Suomen julkaisujen harvinainen herkku - värilliset sivut - oli myös mukana. Tätä herkkua lukijat pääsivät maistelemaan  ensimmäisellä sivulla. Väritys on onnistunutta sekä kaunista ja sellaista kaivattaisiin ehdottomasti lisää Suomessa julkaistaviin mangoihin.
   Suosittelen At Laz Meridiania kaikille jotka vain mangasta pitävät ja haluavat mahdollisesti vaihtelua joko pelkkiin verilöylyihin (joita Suomessa ei kyllä hirveästi julkaista) tai taikatyttötarinoihin (joita nykyään on ehkä jo hieman liikaa. Jos nättipojat eivät kiinnosta ylipirteän päähenkilön ympärillä, ei luultavasti kannata vaivautua. Sopii ikärajattomana mangana kaiken ikäisille, eikä ole liian rasittavaa rakkaustarinaa koko ajan.
   Itse ainakin odotan hyvillä mielin seuraavia osia sekä kuinka tarina päättyy.
   

Syvälliset pohdinnat

   Huomasin muutama viikko taaksepäin, että olen alkanut odottamaan joulua. Ei siinä muuten mitään, mutta yleensä en ole hössöttänyt joulusta ja se on ollut mielestäni täysin turhaa touhotusta - koristelua sekä siivoamista. Viime joulun jälkeen kuitenkin jotenkin aloin pitää siitä hieman enemmän. En tiedä onko syynä sitten että aloin seurustella viime vuonna loka-marraskuun tienoilla ja vietin hieman tavallista mukavamman joulun poikaystäväni sekä hänen perheen kanssa. Myös joulun aika oli hieman tavallista erilaisempi minulle. Miksi höpisen joulusta lokakuussa? Siihen on mielestäni ihan hyvä syy.
   Shoppaillessani törmäsin sattumalta joulukoristeisiin. Siis mitä ihmettä? Lokakuu on juuri vaihtunut ja kauppoihin on ilmestynyt joulukoristeita?! Olenko se vain minä vai onko nyt ehkä hieman liian aikaista alkaa ostaa joulua varten koristeita? Itselleni on jotenkin edelleen hieman mysteeri miksi aletaan koristella koteja ennen joulukuuta. Varsinkin jos ei ole "joulu olo". Minun joulu olo tulee yleensä siinä vaiheessa kun maassa on lunta. Tämä voi olla osa syy miksei viime vuosina ole oikein kiinnostanut koko joulu. Silti, joulukoristeita kaupoissa. Myönnetään silmäilin itsekin niitä läpi ja pohdin millaisilla itse voisin koristaa kotini. Toinen mikä hieman tuli yllätyksenä on tämä Tiimarin joulu askartelu -lehti. On hyvä alkaa askartelemaan kortit ja koristeet ajoissa, mutta että nyt! Joulustahan ehtii mennä kaikki hohto ennen kuin se ehtii tullakaan, jos sitä jo nyt aletaan koristella sekä askarrella.
   Tästä päästäänkin aiheeseen, milloin on liian aikaista. Se on kaikille varmasti hyvin henkilökohtainen asia, enkä siihen puutu sen suuremmin. Minusta vain on ehkä hieman liian aikaista alkaa myydä sekä mainostaa juttuja joiden niin sanottuun tulemiseen on vielä kaksi kuukautta.


   Poikaystävän painostamana päätin tänään viimein tehdä Steam-tilin. Eipä siinä, se oli minulle liian monimutkaista, joten loppujen lopuksi poikaystävä teki koko profiilin minulle. Kunnia siitä hänelle. Miksi jotkin jutut on tehty niin vaikeiksi? En nyt syytä tästä vaikeudesta pelkästään Steamia, on niitä muitakin asioita, joista on tehty ihan älyttömän vaikeita (ainakin minulle). Työnhakeminen, erilaisten sopimusten kuten sähkösopimuksen tekeminen, asumistuen hakeminen.. Varmasti löytyy paljon asioita, joiden käyttäminen tai tekeminen on hyvin vaikeaa. Ehkä se johtuu meidän jokaisen erilaisesta luonteestamme? Ken tietää.. (kysytään siis Keniltä.. -.-'' just). Ehkä olisi parempi siirtyä vaan takaisin opiskelemaan Steamin käyttöä, alkaa jutut taas siirtyä sille tasolle.

   Mutta siis pointtina oli nyt siis purkaa tätä minun surinaa pääkopasta ulos. On ihan hirveetä ja kauheeta pohtia näitä asioita yksin, vaikka yksinhän niitä silti tulee pohdittua. Tulee välillä itelleki tyhmä olo kun yrittää selittää muille, mitä päässä liikkuu. Ehkä minä en ole ainoa.

Lapsoiset

Haruhi kesällä 2012.

Haruhi syksyllä 2012 muuton jälkeen tutkimassa.

Barui (vas.) ja Haruhi (oik.) pöydällä törkeästi lekottelemassa.

Se kaikkein vaikein - ensimmäinen

Niin älyttömän tylsälle kuin vain voikin kuulostaa, olen kyllä pohtinut omaa blogia, ei vaan ole saanut aikaiseksi. Päätin nyt sitten muutaman tahon kannustamana vihdoin alkaa kirjoittaa. Aloitetaan nyt sitten vaikka siitä kuka minä olen.

   Nimi on siis Sonja Rautio. Olen 19 vuotias. Valmistuin keväällä 2012 eläintenhoitajaksi sekä ylioppilaaksi. Kotona minulla on kaksi maailman upeinta persoonaa sekä lemmikkiä - kissat Haruhi (2v.) sekä Barui (1v.) tuovat päiviin jos minkälaista toimintaa. Sen lisäksi elämää tuo hamsteri Yume ja hieman hiljaisemmat kotilot Tomo ja Tumbe.
   Minulta löytyy mielikuvitusta sekä ideoita. Kyseenalaistan monia asioita sekä pohdin miksi jutut ovat kuin ovat eivätkä toisin. Uppoudun monesti ajatuksiini jolloin minuun on melko vaikeaa saada yhtetyttä. Se ei kuitenkaan estä minua vaan pikemminkin syventää elämääni. Tulen hyvin muiden ihmisten kanssa toimeen. Jaksan kuunnella, enkä haasta turhaa riitaa.
   Lempivärejäni ovat vihreä sekä sininen. Lempiruokia on niin monta, että on vaikea sanoa mikä on paras, mutta esimerkkinä vaikka broilerwokki. Elämässä suosikkejani ovat lukeminen, kirjoittaminen, piirtäminen, kissat, ruuanlaitto, ratsastus, anime, manga ja paljon muuta.

Enempää ei nyt kyllä tule mieleen, hupsista. Eipä siinä, jospa se tästä lähtis.